Tuhat sanaa

Verkkoviestinnän konsultti ja kouluttaja, tietokirjailija Anja Alasilta on päättänyt tehdä kaikkensa, jotta kansalaisten ja viranomaisten välille syntyisi keskustelua kehitysvammaisten hoitamisesta.

Hän aloitti heinäkuussa blogin Sydän paikaltaan kertoakseen, miten tyytymätön oli kehitysvammaisen sisarensa saamaan kohteluun.

Yli 50 blogikirjoitusta myöhemmin hän on saanut todeta, että viranomaiset eivät kerta kaikkiaan suostu kommentoimaan blogissa ja sen kommenteissa esiin tulleita kysymyksiä.

"Taas viime viikolla pyysin sähköpostitse useidenkin tahojen tietoja tai kannanottoja blogin keskusteluissa esille nousseisiin asioihin. Useimpiin pyyntöihin ei - taaskaan - vastattu mitään. Parista organisaatiosta sain kuitenkin ystävälliset pahoittelut, ettei mukaan voida lähteä. Viesteissä puhuttiin sitä, ettei blogin tai laajemmin sosiaalisen median kommentointia voi hallita. Se on täysin totta," Alasilta kirjoittaa. Niinpä blogiin on nyt perustettu kommenteilta rauhoitettu erillinen "Kannanottoja" -sivu. Hän lupaa huolehtia siitäkin, että ko. sivulla julkaistut tekstit jätetään rauhaan myös varsinaisen blogin kommenteissa. Kannanotot hän ottaa vastaan sähköpostitse.

Alasilta suuntaa sivun järjestöjen, julkishallinnon, poliittisten päättäjien ja kehitysvamma-alan asiantuntijoiden kirjoituksille, jotka liittyvät kehitysvammaisten tai heidän omaistensa asemaan ja oikeuksiin ja ne julkaistaan vain henkilön tai organisaation nimellä, ei nimettöminä tai nimimerkillä. Myös aiemmin muualla julkaistuihin teksteihin johdattavat linkit tulevat kysymykseen. "Vielä alkukesästä en olisi voinut kuvitella, että suostuisin tarjoamaan jossakin omassa blogissani suurille organisaatioille tai arvovaltaisille vaikuttajille erityistä suojelua tavallisia, enimmäkseen asiallisia nettikirjoittajia vastaan," hän äimistelee.

Tällaista pontevuutta ei voi kuin ihailla. Toivotaan, että vapaaseen keskusteluun heittäytymistä epäilevistä viranomaisista löytyisi muutama, joka näkisi tässä mahdollisuuden olla vuorovaikutuksessa kansalaisten kanssa. Sitä Oikeusministeriössä työn allaolevaa kansalaisen osallistumisympäristöä odotellessa, tässä olisi nyt hyvä tilaisuus näyttää, että hallinnossakin on ihmisiä töissä asioita hoitamassa.

Työn alla on myös kirja aiheesta.

Jotta bloggaaminen olisi palkitsevaa, siihen on oltava jokin sisäsyntyinen oma motivaatio. Tämä käsitykseni vahvistui, kun luin Tampereen yliopiston Tiedotusopin laitoksen tämän keväisen Journalismin lajit -kurssin opiskelijoiden blogeja. Yksi moitti bloggaamista tarpeettomaksi kurssin ja oppimisen kannalta. Toinen osasi syyttää bloggaajien keskinäisen vuorovaikutuksen puutetta.

Lainauksia:

• "Blogin pitämisessä journalismin harjoituskurssin yhteydessä on vain se huono puoli, että nettipäiväkirja jää väkisinkin ylimääräiseksi. Niin HT:n, minun kuin monen muunkin blogissa näkyy epäsäännöllisyys. Ajan tasalla on vaikeaa ja epämielenkiintoista pysyä, kun blogikirjoittelu ei harjoita journalismin saralla mitenkään." (Teekupit)
• "On harmi, että blogit ovat näin kuollut foorumi. Hupatossun esille ottamista asioista olisi voinut keskustella ihan naamatustenkin koko porukalla. Muutkin olisivat hyötyneet ammattiin liittyvästä pohdiskelusta." (Shettis)
• "Blogikokeilu yleensä on mielestäni epäonnistunut. Usein oletetaan, että blogitilin tekemisen osaaminen riittää koulutukseksi bloggaukseen. Kuten Timo-Pekka hyvin sanomalehtien blogeihin viitatessaan (ihan oikeassa blogissa!) kirjoittaa, pitäisi bloggaamistakin miettiä. " -- Blogeihin liittyvä vuorovaikutteisuus ja jonkinnäköinen keskinäisriippuvuus jäi näistä harjoitusblogeista järjestään puuttumaan. Jos yhteyttä Blogistaniin ei ole, kannattaisi mieluummin vaikka pitäytyä raivostuttavissa oppimispäiväkirjoissa (en voi uskoa että kirjoitan näin!)." (Hupatossu)

  Vai olivatko ne blogeja? Hupatossun kirjoitus yllä oli ainoa, josta löysin oikean linkin, siis sellaisen, jota klikkaamalla pääsi kyseiselle verkkosivulle. Muutamassa muussa blogikirjoituksessa verkko-osoitteita mainittiin kyllä tekstissä, erityisesti harjoitustehtävässä, jossa piti arvioida valitsemansa yhden kurssitoverin blogia.

  Lukemani perusteella tiivistän kehitysideana kurssin vetäjälle syksyksi: ottakaa bloggaus mukaan kurssin alkuun yhtenä journalistisen sisällöntuotannon käytäntönä. Opetelkaa linkittämään, ja varatkaa aikaa kurssilla toisten blogien lukemiselle ja kommentoimisellekin, siinä missä muillekin harjoitustehtäville. Näin blogin päivittäminen saisi lisää statusta kurssin sisällöissä.

  Muita yleisempiä havaintoja kurssiblogien silmäilyn jälkeen:

  Blogisissa on läsnäolon tuntua, jos
  

  • kirjoittaja linkittää muualle
    
  • kirjoittaja kertoo jotain itsestään ja blogistaan sille varatussa paikassa about -sivulla
    
  • kirjoituksille on annettu kategoriat, eikä ainoa kategoria ole "uncategorized"
    
  • blogissa ei näy blogialustan oletussisältöjä kuten tekstiä "Just another WordPress.com weblog" siinä, missä voisi olla motto, ja Blogrollissa on muutakin vain palvelun oletuslinkit

  Tällaiset asiat eivät ole turhaa koristelua, vaan ne viestivät kirjoittajan halukkuudesta jakaa oppimaansa ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Läsnäolon tuntu välittyy, kun blogin parissa viettää aikaa.

  Ajan käyttäminen vaatii motivaatiota. Ulkoa tuleva määräys pitää blogia ei motivaatioksi pitkälle kanna.

  Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole esittää kritiikkiä esimerkkeinä käytettyjä kurssiblogeja kohtaan, vaan tuoda esiin niitä yleisiä haasteita, joita ulkoapäin annetuissa tavoitteissa tulee vastaan.

  Mistä muista asioista mielestänne blogiin tulee läsnäolon tuntu? Kirjoitan verkkoläsnäolosta myös Löydy-kirjaan, joten kommenttisi saattaa päätyä täydentämään kyseistä kappaletta kirjassa.