Media

Yksinkertaista kuten Twitter Times tai monimutkaista kuten Seesmic Desktop - sosiaalisen median tietovirtojen suodattamiseen on monia keinoja. Suodattaa kuitenkin pitää - ei ole mitään mieltä lähteä umpimähkään kauhomaan Twitteriä, vaan on valittava, mitä ja keiden päivityksiä seuraa. Näiden valintojen tekeminen määrittelee sen, miten laadukasta aineistoa itselleen verkosta löytää.

Tuorein Sula Pinta -podcastimme (#47) käsittelee verkon reaaliaikaista viestintää, tosiaikawebiä (Lataa/kuuntele Sula Pinta -jakso #47: MP3 25MB kesto 53 min). Ilmiö kattaa mikroblogit ja suurempien sosiaaliverkostojen tilapäivitykset ja kaveriuutiset, suorat yksityiset nettitvkanavat (joko olet kokeillut Bambuseria? Se haastaa Qikin), reaaliaikaisen yhteistyön ja viestinnän Google Waven kaltaisilla palveluilla - vain tärkeimpiä mainitakseni.

Mediakasvattaja Sara Sintonen on kyllästynyt netillä pelotteluun. Hän kirjoittaa blogissaan, että se ei ei edistä digitaalisen ajan median käyttökulttuurin kehittymistä. Sintonen pitää tärkeämpänä keskittyä uusien kulttuuristen muotojen ja eri ilmiöiden esille tuomiseen, sekä uusien toimintatapojen kehittämiseen.

Medialukutaitoa, jonka opettamiselta pelottelu vie palstatilaa, olisi vaikkapa yhteisöllinen vastuu, asiallisen erottaminen asiattomuudesta, toden erottaminen epätodesta sekä hyvien tapojen tunteminen ja noudattaminen.

Kommentin kirvoitti Pelastakaa Lapset -järjestön viime viikolla julkistaman tutkimuksen uutisointi.

Mobiilikyselystä käy ilmi, että lapset dokumentoivat kiusaamistilanteita kännykällä ja jakavat näitä keskenään, mutteivät kerro asiasta opettajalle tai ilmeisesti vanhemmillensakaan. Aikuiset ovat niin voimattomia lasten kiusaamisen estämisessä, että lapset kokevat aivan turhaksi edes pyytää apua.

Netin videopalvelujen käyttö silminnäkijävideoiden julkaisemiseen on tuttua mediakulttuuria aikuisille. Mikseivät lapset kopioisi tätä käyttäytymismallia, ja pyrkisi osoittamaan vääryyden? Entä jos meidän aikuisten reaktio ei olisikaan "hyihyi laittavat kiusaamisvideoita nettiin" vaan "jaahas, pidetäänpä huoli sitten että tuo tyyppi lopettaa kiusaamisensa tähän"?

Radio- ja televisiotoimittajien liitto järjestää tässä kuussa seminaarin, jonka otsikko on hätähuuto Kuka pelastaisi journalismin? Journalismi on varmasti murroksessa, ehkä jopa kriisissä.

Digitalisoitunut ja verkottunut toimintaympäristö on mullistanut näyttävimmin viestintäalan. Myös kirjastoissa mietitään, mitä roolia julkinen palvelu näyttelee tulevaisuudessa. Entresse-kirjaston Jaakko Sannemann puhui Sellossa Espoossa tänään järjestetyssä seminaarissa kirjastojen tulevaisuuden vaihtoehdoista.

Diaesityksen sivulla 20/44 Sannemann hieman provosoi. Kuva esittää jonkun kunnankirjaston hyllyllä olevaa kirjasvalikoimaa. Sannemann ei ole tyytyväinen. "Tämä ei ole minun kirjastoni. Tämä on kunnan kirjasto. Minän aikakaudella tärkeitä ovat minun kirjastoni ja sinun. Ja me voimme jakaa kertomuksia."

Tässä kohtaa jäimme miettimään, voisiko kirjastolla olla persoonallisuus, ja miten se ilmenisi. Voisivatko kokoelmiin kirjoja valitsevat kenties pitää avoimesti blogia, jossa säännöllisesti kertoisivat, miksi mikäkin uutuuskirja oli päätynyt kokoelmaan? Kysymys kirjavalinnoista on ilmeisesti varsin tulenarka, joten ehdotukseni ei saanut varauksetonta kannatusta.

Sannemann näki kirjastoille tulevaisuudessa kolme erilaista kehityspolkua.

Kirjasto olohuoneena tarkoittaisi, että katkaistaan kirjaston yhteys informaatioon. Informaatio eläisi omaa digitaalista elämänsä, mutta kirjastot keskittyisivät ihmisiin, tilaan ja yhteisöllisyyteen. Ne lainaisivat esineitä "niin kauan kuin niitä on ja joku haluaa niitä lainata." Tällaista tilaa tarvitsisivat hänen mukaansa niin ubiikkiyhteiskunnassa elävät kuin siitä pudonneetkin.

Baywatch-kirjasto-skenaariossa yritettäisi luoda yhteyksiä kirjaston kokoelmien, bibliografisen tiedon ja ubiikin maailman välille. Pelastettaisi kirjasto mukaan ubiikkiin maailmaan. Sidottaisi Helmet-palvelun yksittäisen kirjan nyt kovin orpo tietue muuhun maailmaan.

Voiko kirjasto pelastaa paperikirjoja ja muovisia levyjä informaation maailmaan? Voimmeko me lisätä informaatiokalvon esineiden päälle, hän pohtii.

Kolmas, hieno näkymä oli kirjasto tiedon temppelinä. Paikkana, jossa osaava henkilökunta auttaisi asiakkaitaan käyttämään ja jakamaan tietoa, jopa leikkimään sillä.

Seminaariin osallistuneilla kirjastolaisilla oli vaihtelevia reaktioita siihen, kauanko täysin digitaaliseen maailmaan siirtyminen kestää. Joku arveli, että lapset tulevat jatkossakin opettelemaan lukemaan kirjoista, toinen kumosi väittämän todistamalla, miten taitavia tietokoneen käyttäjiä he voivat olla jo pienestä. Keskustelua oli mielenkiintoista kuunnella, siinä vilisi arvoperustaisia repliikkejä faktojen seassa. Mace Ojala dokumentoi päivän esitykset liverapona Qaikun seminaarikannuun: Sannemann, Päivikki Karhula ja oma esitykseni, jossa avasin hieman YLEn haasteita muuttuvassa mediakentässä seminaarin aiheen näkökulmasta.

Kirjoitin laajasti myös työblogiin siitä näkökulmasta, että journalistin om ehdottoman järkevää sonnustautua jollakin tavalla sosiaalisen median maailmoihin. Pelastaako se journalismin? Jää lähivuosina nähtäväksi. Itse uskon tähän mahdollisuuteen, jos se viisaasti hyödynnetään.