Tämä kirjoitus on jatkoa keskustelulle siitä, mikä tai kuka uhkaa valtamediaa verkossa. Jutut liittyvät siihen, että Savo-Kainuun journalistiyhdistys pyysi minua puhumaan Itä-Suomen journalismin päiville ensi lauantaina.
Jotkut mediabloggaajat ovat kritisoineet valtamediaa siitä, että ne eivät näe omaa parastaan jättäytyessään blogosfäärissä orastavan uuden kansalaiskeskustelun ulkopuolelle.
Ulospäin saattaa näyttää siltä, että valtamedia olisi kauhusta jähmettynyt kuin jänis auton valokiilassa pimeällä maantiellä. Ehkä kulissien takana kuitenkin tapahtuu asioita, joita alamme nähdä aikanaan.
Jotta uusi aika voitaisi toimitustyössä ottaa huomioon, on monia esteitä raivattava tieltä, ja muutos vie aikaa.
Tässä joitakin arvelujani syistä, jotka ovat toistaiseksi pitäneet ns. valtamediaa, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, poissa blogosfääristä. Lista on, paitsi suuressa määrin subjektiivinen, eli perustuu siihen, mitä itse olen 10 vuoden aikana netin ja journalismin suhteesta havainnoinut, myös keskeneräinen, joten kuulisin siitä tosi mielelläni kommenttejanne.
Jakaisin muutosta jarruttavat tekijät karkeasti yhtäältä sisällöllis- kulttuurisiin ja toisaalta teknologisiin tekijöihin.
Sisältötekijöitä
- Tunnistettava verkkoidentiteetti ei istu toimittajarooliin. Oman persoonan tuominen esiin ja paneminen alttiiksi vuorovaikutukselle verkossa ei houkuttele läheskään kaikkia journalistin ammatti-identiteetin omaksuneita. Toimittajan "kuuluu" olla sivusta seuraava neutraali tarkkailija, havainnoija, informatiivinen ja viihdyttäväkin tarinankertoja. "Kunnon" journalisti ei astu itse esille, vaan tuo polttopisteeseen kulloisenkin tarinan päähenkilöt. Omasta työstä bloggaaminen tekisi journalismista liian gonzoa, ja gonzo on jotain aivan liian vulgääriä.
- Työroolitus ei tunne verkkokeskustelijan roolia repotterin työssä. Toimituksissa on tarkkaan laskettu, mitä eri työvuoroissa ehtii tehdä. Blogien lukeminen ja kommentointi, kirjoittamisesta puhumattakaan, mielletään uudeksi asiaksi, jolle ei ole varattu työvuorossa aikaa, vaikka blogiverkostoituminen lukemalla, kommentoimalla ja itse kirjoittamalla olisi mitä luontevimmin tiedonhankintaa, juttuvinkkaajaverkoston ylläpitämistä ja kansalaiskeskustelun ylläpitämistä.
- Valmiin julkaiseminen vs. yhdessä tekeminen. Perinteisen laatukäsityksen mukaan yleisöille tarjotaan hyvä tuote tai palvelu, valmista sisältöä. Nyt pitäisikin muka omaksua tapa, jossa yleisölle tarjotaan alusta, jolle he voivat tulla toimimaan niin halutessaan ja antamaan oman panoksensa lopputulokseen. Suttahan sellaisesta tulee! Ihan liian ennalta arvaamatonta, sitä paitsi. Miten tähän sopii lain edellyttämä julkaisijan vastuu?
- Meille, ei teille - ajattelu. Meidän media keskustelee meidän palveluissa, jos keskustelee. Ei me mennä muualle nettiin kirjoittelemaan, eihän siitä tulisi loppua millään. Kaikki sivulataukset pitää saada omaan mittariin, ei me mennä toisten palveluihin kävijätilastoja kaunistamaan.
- Ei ole toimittajan asia edustaa yhtiötä ulkoisessa viestinnässä. Useimmissa mediataloissa toimituskulttuuriin ei tyypillisesti kuulu, että journalistit omalta osaltaan hoitaisivat mediatalon yleisösuhdetta verkossa kulkiessaan. Yleisösuhteen hoitaminen kuuluu viestintä-, markkinointi-, ja asiakaspalaute-osastoille.
- Gulliver vs. lilliputit - syndrooma. Ensimmäiset kokemukset verkosta keskustelevana julkisuutena valtamedian ja sen yleisöjen välillä ovat saattaneet olla epärohkaisevia ja epämiellyttäviä. Valtamedian ja yleisön kohtaamisissa on ollut ilmassa nilkkaan potkimista, joukkohyökkäilyä ja omiin asemiin linnoittautumista ja samanlaista molemminpuolista epäluottamusta. Jonathan Swiftin tarinassa lukumäärältään ylivoimaiset lilliputit voittivat mittasuhteiltaan ylivertaisen Gulliverin. Tällaisten arkkityyppisten roolien purkaminen pois tasavertaisen kunnioittavan ajatustenvaihdon tieltä ottaa aikansa.
Teknologiatekijöitä
- Ikuinen beta. Uuden internetin omalaatuisiin, mutta mainiohin ilmiöihin kuuluu, että verkkopalvelut avataan yleisöjen kokeiltavaksi keskeneräisinä ja niitä kehitetään saatujen kokemusten perusteella edelleen. Mediatalot ostavat tietojärjestelmänsä yleensä ulkoa ja keskeneräisyys ja kokeileminen sopii huonosti maailmaan, jossa ensin määritellään ja sitten toteutetaan ja julkaistaan.
- Arvokas sisältö pysyy turvassa muurien suojassa. Yritäpä linkittää johonkin näköislehden juttuun. Näköislehdet tai digilehdet ovat esimerkki ajattelusta, jossa sanomalehden käyttötapa ja ansaintalogiikka on yritetty väkisin viedä uuteen mediaan vanhan median toimintamallien ehdoilla. Lopputulos ei vain toimi. Valtamedian käyttöön ottamat ensimmäisen sukupolven verkkopalvelut suunniteltiin aikana, jolloin linkittäminen ei ollut mikään myönteinen juttu. Syvälinkittäjällä oli yleensä pahat mielessä; kyllä yleisöille piti riittämän linkki palvelun etusivulle. Blogit, pikaviestimet ja sähköposti ovat kuitenkin lisänneet syvälinkkien tarvetta rajusti. Yhä useammin tuotteen tai sisällön suosio perustuu vertaissuositteluun: hei katsokaa tämä artikkeli / nettivideo. "Rikki" menevät linkit, linkit sivuille, joilla sisältö vaihtuu tai poistetaan julkaisusta, ovat oman aikansa tuotteita. Tämän päivän verkkojulkisuudessa ikilinkit ovat välttämättömiä saavutettavuuden kannalta. Ikilinkki on myös välttämätön väline ns. Long Tail - suosion valjastamiseen. Julkaisujärjestelmiä ei kuitenkaan vaihdeta noin vain sukkelaan. Investointi maksaa, ja se pitää perustella kasvavilla tuotoilla, mutta nettimainonnan kasvu ei suoranaisesti ole kohdistunut perinteisten mediatalojen nettipalveluihin.
Se, millaisia vastauksia näihin kysymyksiin löytyy, ei riipu siitä, missä bisneksessä mediatalo katsoo olevansa. Ollaanko tuottojen maksimoimista hakevassa elämysteollisuudessa, jossa asiakas on potentiaalinen varas ja rikollinen ja sisältö kaikin keinoin varjeltava aarre, kuten elokuva- ja musiikkiteollisuus näyttää ajattelevan, vai ollaanko sosiaalista pääomaa, luottamusta ja yhteistä hyvää kartuttavassa yhteisötoimijan roolissa, jossa tavoitteena on avoin keskustelu ja vuorovaikutus yhteiskunnan eri toimijoiden kesken. Luultavasti menestyvimmät mediatalot selviävät digitaalisesta murroksesta "hajauttamalla" "tuotesalkkuaan" ja selkiyttämällä rooliaan molemmilla alueilla.
Vain terve talous voi pitää journalismin riippumattomana, eikös tämä ollut se suuri konsensus myös viime syksyn journalismin päivillä. Siihen on lisättävä vielä kolikon toinen puoli, eli että vain avoin julkinen keskusteluyhteys ja sisältöjen saavutettavuus voi pitää mediatalon relevanttina yleisöjensä arjessa.
Mitä mieltä? Olisiko teillä lisää pallukoita sisältö- tai teknologia-alueille, tai löytyykö jokin kolmas uusi alue, jota en ole hoksannut?
