Tuhat sanaa

Recording PuhKu

Originally uploaded by Suviko

Puhujainkulman jaksossa #78 keskustelua työnantajan epäluottamuksesta työntekijöitä kohtaan uuden tieto- ja viestintätekniikan käytössä. Juttu käynnistyi uutisesta, jonka mukaan Karoliinisessa yliopistosairaalassa Tukholmassa on käynnistetty sisäinen selvitys Facebook-keskustelusta, jota sairaalan työntekijä kuvitti leikkaussalissa otetuilla potilaskuvilla (Tukholmalaissairaalan työntekijä vei potilaskuvia Facebookiin)

"Yritysten intranetien käytettävyys on niin huono, että niitä ei tee mieli käyttää", Puhujainkulman vakiopanelisti Erkka Piirainen ymmärtää. "Kun ihmiset tottuvat käyttämään sosiaalisia verkkopalveluja, he odottavat omilta järjestelmiltäänkin helppokäyttöisyyttä, ja kun eivät sitä saa, niin hieman ajattelemattomasti siirtävät työtehtäviään virallisen verkon ulkopuolelle."

"Jaiku ja muut ovat todella kivoja. Kun se on niin pirun helppoa, niin kysynpä tota asiaa ja menikö siinä sivussa joku liikesalaisuus? Kynnys jakaa informaatiota on helppo, voi ottaa Qik-kameran ja kuvata toimistossa ympäriinsä, ja mitä siinä näkyykään siinä kuvassa?, jatkaa ohjelman juontaja Pasi Örn.

"On käsittämätöntä, että nykyään työpaikoilla, varsinkin johtajat, jotka eivät tunne näitä asioita, pelkäävät omia työntekijöitään, kattooko ne nyt omia sähköpostejaan kesken päivää", puuskahtaa toinen vakiojäsen Henrik Anttonen.

"Kärsin itse pahasti siitä, että työnantaja ei luota työntekijöihin", sanoo ohjelmassa etunimellään esiintyvä panelisti Lari. Tämä epäluottamus näkyy esimerkiksi siinä, että työasemille ilmestyy ylimääräisiä ohjelmia, jotka hidastavat koneen toimintaa.

Toisaalta Tukholman esimerkin kaltaisia ylilyöntejä pitäisi pystyä välttämään. Tämä vaatisi koulutusta: "Muistakaa, että se Messenger ei ole kaikkein turvallisin kun puhutte työhön liittyvistä asioista", ehdottaa Örn esimerkiksi työpaikalla käytävästä pelisääntöjä selvittävästä keskustelusta.

Keskustelu alkaa ohjelman ajassa 36'15".

Kari Haakana kirjoitti tammikuussa Journalisti-lehden kolumnissaan, kuinka Tietokone-lehden toimitus käyttää mielummin Googlen tarjoamia työkaluja kuin talon omia (Google = toimitusjärjestelmä).

Kuinka yleistä kissa- ja hiiri - leikki sosiaalisen median käytössä työpaikoilla on? Mistä johtuu, että työntekijät kokevat työnantajiensa olevan niin pihalla uusien palvelujen mahdollisuuksista? Onko tämä työpaikkojen viestintäkulttuuriin vai eri sukupolvien täydellisen erilaisiin mediakäyttötottumuksiin liittyvä kysymys? Ovatko IT-hallinto-osastot sinänsä aiheellisine tietoturva- ja tietosuojahuolineen pelotelleet pomot suhtautumaan kielteisesti kaikkeen sosiaaliseen mediaan sillä seurauksella, että yritys menettää suuria ketteryys- ja innovaatiomahdollisuuksia? Aihe herättää paljon kysymyksiä, joista olisi mielenkiintoista jatkaa keskustelua.

Entä onko esimerkkejä työpaikoista, joissa olisi johdetusti ja luvan kanssa otettu käyttöön sosiaalista mediaa työasioiden hoitamiseen?

Facebook julkaisi tällä viikolla uuden, selkeämmän käyttöliittymän. 20.7. päivätyn lehdistötiedotteen mukaan uusi design avataan vähitellen useampien päivien aikana kaikille 80 miljoonalle rekisteröityneelle käyttäjälle. Suomessa Facebookilla on sen oman ilmoituksen mukaan reilu puoli miljoonaa rekisteröitynytttä käyttäjää.

Uudessa ilmeessä on entistä selkeämmin esillä kaikki vaihtuva tieto ensimmäisenä avautuvalla Seinä - välilehdellä. Uutisalueella on Julkaisin, josta voi tehdä lyhyen tilapäivityksen tai julkaista kuvan tai videon. Omat kirjoitukset -otsikon alle voi tuoda esiin myös muualle luomaansa sisältöä.

Jaikun ja Twitterin käyttäjät saattavat panna kiinnostuksella merkille, että tilaviestejä voi nyt kommentoida.

Vanhassa profiilissa sivua vieritettäväksi venyttäneet laatikot ovat nyt omalla välilehdellään. Välilehtiä voi tehdä myös lisää.

Yksityisyysasetukset vaikuttavat varsin edistyneiltä, mutta niistä selvän ottaminen vaatii vaivaa. Facebookin itse tuottamien osioiden asetukset vielä jotenkin ottaa haltuun, mutta eri sovellusten kyky noudattaa profiiliin määriteltyjä yksityisyysasetuksia ei herätä luottamusta.

Omissa asetuksissa näkyvät yhä kaikki sovellukset, jotka on joskus tullut ladattua, vaikka ne olisi jo poistanut näkyviltä. Hyvä puoli on, että sovelluksia ei enää tarvitse asentaa voidakseen käyttää niiden perustoiminnallisuuksia. Oli useita kiusallisia tilanteita, joissa joutui puntaroimaan, onko jonkun arvostetun kontaksin lähettämä Superwall- tai Funwall - viesti sovelluksen asentamisen vaivan arvoinen. Yleensä ei ollut. Ilmeisesti niin monen käyttäjäkokemusta kurjisti kavereiden tahaton tai ajattelematon sovelluskutsuspämmäys, että asia on nyt hoidettu.

Vaikka laskisi puolen miljoonan käyttäjän joukosta pois kaksinumeroisen prosentin tuplaidentiteettejä ja mielikuvituskavereita ja viraalimarkkinointikokeiluprofiileja, jää yleisöksi tuntuva joukko suomalaisia. Niiden joukosta tavoittanee verkkolukutaitoisimmat tuttunsa. Digiänkyröille pitänee edelleen soittaa, jos on asiaa.

Tämän uudistuksen ensivaikutelman perusteella Facebook on sellaista kaipaaville näppärä sosiaalinen yhteydenpitotyökalu eikä pelkkä ajantappoase.

Kansanedustaja Jyrki J. Kasvi on tutustutunut Japanin ubiikkiyhteiskuntaan eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan matkalla. Retkeläiset eivät lämmenneet Panasonicin visioille lasten turvallisuuden valvomisesta: "Panasonicin käyttämä esimerkki ubiikin mahdollisuuksista kylmäsi onneksi muitakin kuin vain minua. Panasonic System Solutions on nimittäin kehittänyt ja kokeillut järjestelmää, jossa lasten koulureppuihin sijoitetaan RFID-sirut ja katulamppuihin ja kolikkoautomaatteihin RFID-lukijat ja nettikamerat. Vanhemmat ja opettajat voivat siis seurata lasten liikkeitä Internetistä ja katsoa lasta lähinnä olevasta nettikamerasta, mitä lapsi kulloinkin puuhaa. Seuraavaksi järjestelmään on tarkoitus yhdistää hahmontunnistus, joka tunnistaa kameroissa näkyvien henkilöiden kasvot." (Fugua Yukatassa)

Panasonicin näkemys lasten liikkeiden jäljittämisestä koulureppulaitteen avulla on yhtä tuomittu epäonnistumaan kuin samaa tarkoitusperää USA:ssa ajavat kännykkäpaikannuspalvelut (ks. esim. NYT/Pogue: Cellphones That Track the Kids): ne toimivat vain, jos lapsi on yhteistyöhaluinen ja turvassa. Jos lapsi haluaa hetkeksi kadota vanhempiensa tutkalta, voi repun tai kännykän sälyttää kaverin kuskattavaksi ja "painua maan alle" - ainakin, kunnes kasvojen tunnistuskamerat toimivat luotettavasti. Samoin kidnappaaja voi ensi töikseen hankkiutua eroon tunnistelaitteeesta. Tieteisfantasiaa tai ei, tuntuu, että varma tapa jäljittää lapsensa olisi ainoastaan kiinteästi ruumiiseen kiinnitetyn laitteen avulla, jota ei noin vain voi irrottaa. Ei kovin mukavalta kuulosta toki sekään.

Kaupunkiympäristössä liikkuvan kansalaisen jäljittämistä kaavaillaan myös Kiinassa. Shenzhenissä otetaan käyttöön asukaskortit, joissa on laaja valikoima tunnistetietoa, kertoi New York Times elokuussa: "Data on the chip will include not just the citizen’s name and address but also work history, educational background, religion, ethnicity, police record, medical insurance status and landlord’s phone number. Even personal reproductive history will be included, for enforcement of China’s controversial “one child” policy. Plans are being studied to add credit histories, subway travel payments and small purchases charged to the card." (China Enacting a High-Tech Plan to Track People). Kiinassa julkilausuttuna tavoitteena on ennen kaikkea valvoa luvatonta muuttoliikettä maaseudulta kaupunkeihin, mutta äkkiäkös moisella teknologialla pannaan kapuloita rattaisiin myös epäsuotavalle kansalaisaktivismille, mielenosoituksille ja luvattomille kokoontumisille.

Roope Mokka, originally uploaded by tuija.

Roope Mokka (Demos Helsinki, LinkedIn) arvelee Tietoviikon uutiskommentissaan yksityisyyden tarjoamisen olevan verkkomedian uusi liiketoimintamalli: "Olen 99-prosenttisen varma, että mediat tulevat tulevaisuudessa saamaan rahansa nykyiseen verrattuna päinvastaisesta toiminnasta, yksityisyyden varjelemisesta. Siitä, että ne rajoittavat informaationkulkua. Olen jo tottunut siihen, että yhteisöllisen ajan internet jakaa minulle sisältöä ja voin viestiä maailman kanssa ilmaiseksi. Siitä, että en saa informaatiota, jota en halua, ja että räpsäisemäni kännikuvat eivät eksy työnantajani käsiin, olen valmis maksamaan." (Facebook aukene!)

Tästä voisin varovaisesti olla samaa mieltä. Yksityisyys vs. julkisuus - teemasta ks. tässä blogissa aiemmin:

• perhe vs. media verkossa - julkisia yksityisyyksiä?, kommenttini keskusteluun vuoden takaisessa blogipostauksessani Valtamediaa pitävät poissa blogosfääristä useat työkulttuuriset ja tekniset tekijät
• Teknisesti julkinen ei ole aina tarkoitettu faktisesti julkiseksi
• Brittitutkimus: joka kolmas työntekijä varomaton nettikirjoittaja

Salakavalat metatiedot vaanivat vuotajaa, originally uploaded by tuija.

Posti toi eilen Amazonista kauan sitten ennakkotilatun Potterin. Tuossa se nyt olisi, ulottuvilla, mutta pitkitän aloittamisen nautintoa.

Luin jostain, että Potterin nettiin aukeama aukeamalta valokuvanneen jäljille päästäisi kuvatiedostoon unohtuneen EXIF-tiedon sisältämän kameran sarjanumeron avulla. Hah, tyhmyydestä sakotetaan jos näin on. Hyvä muistaa myös potentiaalisten salaisten asiakirjojen vuotajien, että erilaiset dokumenttitiedostot sisältävät yhtä ja toista metatietoa, värikopiokonekin saattaa liittää kuvaan mukaan kopion jäljittämisessä auttavia tietoja, joita ei äkkiarvaamaton tulisi ajatelleeksi.

Lisäys: näköjään sarjanumeron jäljittäminen edellyttää, että kameran ostaja on joko rekisteröinyt ostoksensa valmistajan asiakastietokantaan tai käyttänyt laitetta huollossa.