Tuija Aalto seuraa digimediaa työkseen ja huvikseen.
Valtamediaa pitävät poissa blogosfääristä useat työkulttuuriset ja tekniset tekijät
Su, 2006-09-03 13:24 — Tuija
Tämä kirjoitus on jatkoa keskustelulle siitä, mikä tai kuka uhkaa valtamediaa verkossa. Jutut liittyvät siihen, että Savo-Kainuun journalistiyhdistys pyysi minua puhumaan Itä-Suomen journalismin päiville ensi lauantaina.
Jotkut mediabloggaajat ovat kritisoineet valtamediaa siitä, että ne eivät näe omaa parastaan jättäytyessään blogosfäärissä orastavan uuden kansalaiskeskustelun ulkopuolelle.
Ulospäin saattaa näyttää siltä, että valtamedia olisi kauhusta jähmettynyt kuin jänis auton valokiilassa pimeällä maantiellä. Ehkä kulissien takana kuitenkin tapahtuu asioita, joita alamme nähdä aikanaan.
Jotta uusi aika voitaisi toimitustyössä ottaa huomioon, on monia esteitä raivattava tieltä, ja muutos vie aikaa.
Tässä joitakin arvelujani syistä, jotka ovat toistaiseksi pitäneet ns. valtamediaa, joitain poikkeuksia lukuun ottamatta, poissa blogosfääristä. Lista on, paitsi suuressa määrin subjektiivinen, eli perustuu siihen, mitä itse olen 10 vuoden aikana netin ja journalismin suhteesta havainnoinut, myös keskeneräinen, joten kuulisin siitä tosi mielelläni kommenttejanne.
Jakaisin muutosta jarruttavat tekijät karkeasti yhtäältä sisällöllis- kulttuurisiin ja toisaalta teknologisiin tekijöihin.
Sisältötekijöitä
- Tunnistettava verkkoidentiteetti ei istu toimittajarooliin. Oman persoonan tuominen esiin ja paneminen alttiiksi vuorovaikutukselle verkossa ei houkuttele läheskään kaikkia journalistin ammatti-identiteetin omaksuneita. Toimittajan "kuuluu" olla sivusta seuraava neutraali tarkkailija, havainnoija, informatiivinen ja viihdyttäväkin tarinankertoja. "Kunnon" journalisti ei astu itse esille, vaan tuo polttopisteeseen kulloisenkin tarinan päähenkilöt. Omasta työstä bloggaaminen tekisi journalismista liian gonzoa, ja gonzo on jotain aivan liian vulgääriä.
- Työroolitus ei tunne verkkokeskustelijan roolia repotterin työssä. Toimituksissa on tarkkaan laskettu, mitä eri työvuoroissa ehtii tehdä. Blogien lukeminen ja kommentointi, kirjoittamisesta puhumattakaan, mielletään uudeksi asiaksi, jolle ei ole varattu työvuorossa aikaa, vaikka blogiverkostoituminen lukemalla, kommentoimalla ja itse kirjoittamalla olisi mitä luontevimmin tiedonhankintaa, juttuvinkkaajaverkoston ylläpitämistä ja kansalaiskeskustelun ylläpitämistä.
- Valmiin julkaiseminen vs. yhdessä tekeminen. Perinteisen laatukäsityksen mukaan yleisöille tarjotaan hyvä tuote tai palvelu, valmista sisältöä. Nyt pitäisikin muka omaksua tapa, jossa yleisölle tarjotaan alusta, jolle he voivat tulla toimimaan niin halutessaan ja antamaan oman panoksensa lopputulokseen. Suttahan sellaisesta tulee! Ihan liian ennalta arvaamatonta, sitä paitsi. Miten tähän sopii lain edellyttämä julkaisijan vastuu?
- Meille, ei teille - ajattelu. Meidän media keskustelee meidän palveluissa, jos keskustelee. Ei me mennä muualle nettiin kirjoittelemaan, eihän siitä tulisi loppua millään. Kaikki sivulataukset pitää saada omaan mittariin, ei me mennä toisten palveluihin kävijätilastoja kaunistamaan.
- Ei ole toimittajan asia edustaa yhtiötä ulkoisessa viestinnässä. Useimmissa mediataloissa toimituskulttuuriin ei tyypillisesti kuulu, että journalistit omalta osaltaan hoitaisivat mediatalon yleisösuhdetta verkossa kulkiessaan. Yleisösuhteen hoitaminen kuuluu viestintä-, markkinointi-, ja asiakaspalaute-osastoille.
- Gulliver vs. lilliputit - syndrooma. Ensimmäiset kokemukset verkosta keskustelevana julkisuutena valtamedian ja sen yleisöjen välillä ovat saattaneet olla epärohkaisevia ja epämiellyttäviä. Valtamedian ja yleisön kohtaamisissa on ollut ilmassa nilkkaan potkimista, joukkohyökkäilyä ja omiin asemiin linnoittautumista ja samanlaista molemminpuolista epäluottamusta. Jonathan Swiftin tarinassa lukumäärältään ylivoimaiset lilliputit voittivat mittasuhteiltaan ylivertaisen Gulliverin. Tällaisten arkkityyppisten roolien purkaminen pois tasavertaisen kunnioittavan ajatustenvaihdon tieltä ottaa aikansa.
Teknologiatekijöitä
- Ikuinen beta. Uuden internetin omalaatuisiin, mutta mainiohin ilmiöihin kuuluu, että verkkopalvelut avataan yleisöjen kokeiltavaksi keskeneräisinä ja niitä kehitetään saatujen kokemusten perusteella edelleen. Mediatalot ostavat tietojärjestelmänsä yleensä ulkoa ja keskeneräisyys ja kokeileminen sopii huonosti maailmaan, jossa ensin määritellään ja sitten toteutetaan ja julkaistaan.
- Arvokas sisältö pysyy turvassa muurien suojassa. Yritäpä linkittää johonkin näköislehden juttuun. Näköislehdet tai digilehdet ovat esimerkki ajattelusta, jossa sanomalehden käyttötapa ja ansaintalogiikka on yritetty väkisin viedä uuteen mediaan vanhan median toimintamallien ehdoilla. Lopputulos ei vain toimi. Valtamedian käyttöön ottamat ensimmäisen sukupolven verkkopalvelut suunniteltiin aikana, jolloin linkittäminen ei ollut mikään myönteinen juttu. Syvälinkittäjällä oli yleensä pahat mielessä; kyllä yleisöille piti riittämän linkki palvelun etusivulle. Blogit, pikaviestimet ja sähköposti ovat kuitenkin lisänneet syvälinkkien tarvetta rajusti. Yhä useammin tuotteen tai sisällön suosio perustuu vertaissuositteluun: hei katsokaa tämä artikkeli / nettivideo. "Rikki" menevät linkit, linkit sivuille, joilla sisältö vaihtuu tai poistetaan julkaisusta, ovat oman aikansa tuotteita. Tämän päivän verkkojulkisuudessa ikilinkit ovat välttämättömiä saavutettavuuden kannalta. Ikilinkki on myös välttämätön väline ns. Long Tail - suosion valjastamiseen. Julkaisujärjestelmiä ei kuitenkaan vaihdeta noin vain sukkelaan. Investointi maksaa, ja se pitää perustella kasvavilla tuotoilla, mutta nettimainonnan kasvu ei suoranaisesti ole kohdistunut perinteisten mediatalojen nettipalveluihin.
Se, millaisia vastauksia näihin kysymyksiin löytyy, ei riipu siitä, missä bisneksessä mediatalo katsoo olevansa. Ollaanko tuottojen maksimoimista hakevassa elämysteollisuudessa, jossa asiakas on potentiaalinen varas ja rikollinen ja sisältö kaikin keinoin varjeltava aarre, kuten elokuva- ja musiikkiteollisuus näyttää ajattelevan, vai ollaanko sosiaalista pääomaa, luottamusta ja yhteistä hyvää kartuttavassa yhteisötoimijan roolissa, jossa tavoitteena on avoin keskustelu ja vuorovaikutus yhteiskunnan eri toimijoiden kesken. Luultavasti menestyvimmät mediatalot selviävät digitaalisesta murroksesta "hajauttamalla" "tuotesalkkuaan" ja selkiyttämällä rooliaan molemmilla alueilla.
Vain terve talous voi pitää journalismin riippumattomana, eikös tämä ollut se suuri konsensus myös viime syksyn journalismin päivillä. Siihen on lisättävä vielä kolikon toinen puoli, eli että vain avoin julkinen keskusteluyhteys ja sisältöjen saavutettavuus voi pitää mediatalon relevanttina yleisöjensä arjessa.
Mitä mieltä? Olisiko teillä lisää pallukoita sisältö- tai teknologia-alueille, tai löytyykö jokin kolmas uusi alue, jota en ole hoksannut?
-täsmähaku
Kommentteja
- Okei, nyt katoin ton digsut
14 tuntia 55 minuuttia sitten - Aivan! Kun joku twiittailee
15 tuntia 6 minuuttia sitten - eero, kerro tarkemmin, mitä
1 päivä 4 tuntia sitten - Tästä tilaisuudesta tuli outo
1 päivä 5 tuntia sitten - Uteliaisuus auttaa. Kännykkä
1 päivä 11 tuntia sitten - Ihailen ammattitaitoasi,
1 päivä 13 tuntia sitten - Ana, Miltton Showroomissahan
1 päivä 13 tuntia sitten - Misä tämä tilaisuus
1 päivä 17 tuntia sitten - En nyt muista kun sanoi, että
2 päivää 3 tuntia sitten - Petri panin postia tulemaan!
2 päivää 18 tuntia sitten
Nettielämää - kirja
Tulossa kirja Nettielämää - sosiaalisen median maailmat
Jos haluat antaa palautetta yksityisesti, voit käyttää palautelomaketta.
Kommentit
Johtajuuden heikkous ja puute
Ainakin yksi oleellinen asia Tuijan listalta puuttuu - nimittäin johtajuuden tarve tai pikemminkin sen heikkous ja puute.
Itse olen kirjoittanut tästä aikaisemmin:
Minne menet media? Vastaus: Kohti parempaa journalismia - lukijoiden avulla!
Tiivistetysti lainaus siitä tässä: "...murroksessa erittäin tärkeäksi asiaksi - menestymisen mahdollistajaksi tai sen esteeksi - nousee johtajuus.
Miten johtaa liiketoiminnan muutosta, ansaintarakenteen muutosta, toimituksellisen osaamisen muutosta ja toimituksellisen keskijohdon asenteen muutosta? Miten lisätä ymmärtämystä ja osaamista ja johtaa toimintaa suuntaan, joka näyttäytyy aika selvästä suunnasta huolimatta edelleen harmillisen sumeana? Miten kohtaa kokeiluja, joiden lopputulos ja onnistuminen ovat epävarmoja? Miten uudistaa vakiintuneita toimintatapoja ja toimituksen työprosesseja vastaamaan uudenlaista media-maailmaa?"
just niin
hyviä lisäpointteja, Matti, kiitos
Verkko on vieläkin outo
Lisäisin tekniselle puolelle sen valitettavan tosiasian, että verkkoa ei vieläkään monessakaan toimituksessa snaijata välineeksi, joka sopii journalistisen toiminnan välineeksi. Jos toimittaja on henkeen ja vereen "printtitoimittaja" tai "radiotoimittaja", ei mitään varmasti synny. "Verkko ei oo mun juttu" -asenteen muuttaminen on ensisijaisesti toimitusten johdon homma.
Teknologiatekijöihin lisäisin välineiden puutteen. Kaupallisilla markkinoilla toimiva tiedotusväline ei voi esimerkiksi panna sisältöään YouTubeen, mutta mistä se löytää järjellisellä hinnalla toimivan firman, joka houstaa videopalvelimen ja vääntää automaattisesti formaatit kohdalleen? Ja sama juttu äänen kanssa. Ja blogienkin, itse asiassa. Yksittäinen kansalainen on tässä asiassa itse asiassa paremmassa asemassa kuin (varsinkin pieni) toimitus.
Tuubia yrityksille?
Totta, Kari, molemmat pallukat kuuluvat ilman muuta listalle.
Jälkimmäisestä vielä; YouTube ja tusinat sen kaltaiset videopaikat keskittyvät näköjään nyt haalimaan tavis-asiakkaita, vaikka luulisi bisnesmallin kannalta jopa vakaampaa olevan yrityskumppaneiden etsimisen. Mutta toisaalta, jos nämä kaiken maailman tuubit tähtäävät vain siihen, että ne keräävät tuhottomat määrät yksityishenkilöasiakkaita ollakseen arvokkaita myytäväksi jollekin isolle yahoogoogletoimijalle, yritysasiakkaille tehdyt sitoutumukset ovat silloin pelkkää painolastina.
Ans kattoo kuinka toimiala tuosta kehittyy.
Johtaminen ja työkulttuuri
Minä nostaisin johtamisen ja työkulttuurin kolmanneksi tekijäksi, koska se lienee simppeleiden blogien tapauksessa isompi haaste kuin tekniikka. Ei tuollaisen uuden web-kotihakemiston avaaminen pienen palveluntarjoajan palvelimelle ja blogisoftan asentaminen kummoisia vaadi nykyisiin web-hankkeisiin nähden.
Sen sijaan vaikeampaa on ratkaista se, mikä on uuden web-sisällön prioriteetti. Kirjoitetaanko sinne työajalla vai vapaa-ajalla? Omalla vai kustantajan nimellä? Onko weblogiin kirjoittelu pois muusta työstä vaiko yksi pakkonakki lisää? Jos se ei ole pakkonakki, mikä tekee siitä toimittajalle houkuttelevaa?
Jos kyse on ryhmäblogista, kenen vastuulla on päivittäminen? Yhteinen vastuu ei toimi. Milloin tai kuinka usein blogia yleensäkin pitää päivittää? Muitakin töitä on. Yleensä ne on jaettu osoittamalla nakit.
Suhtautuuko toimituksen johto blogeihin yhteen kanavaan lisätä uudet web-mainosbannerit, vai haluaako se aidosti keskustella lukijoiden kanssa?
Onnistuneissa toimitusten blogeissa on minusta selvä linkki lehden aiheisiin ja sisältöön, ja blogin kautta tuodaan esille taustoja, pieniä yksityiskohtia ja mielipiteitä, jotka eivät lehteen sovi.
Jarmo Huhtasen blogi HS.fi:ssä on ollut hyvä esimerkki. Se on tuonut esille juuri niitä kunnallispolitiikan arjen asioita, jotka ovat liian pieniä ollakseen uutisia, mutta jotka ovat kiinnostavia aiheesta kiinnostuneelle, ja tuovat läpinäkyvyyttä sekä lehden että poliitikkojen työhön.
Tietysti blogi voisi olla aivan erilainenkin. Silti jotain kytköstä lehden ydinsisältöön pitäisi olla, joka hyödyttää lehteä ja sen lukijoita.
Mainostuloista kommentti:
Tuija: "Investointi maksaa, ja se pitää perustella kasvavilla tuotoilla, mutta nettimainonnan kasvu ei suoranaisesti ole kohdistunut perinteisten mediatalojen nettipalveluihin."
Kenen arvio tämä on? Ymmärtääkseni mainostajat maksavat ainakin Suomessa melko suoraan kävijämääristä, ja perinteiset mediayhtiöt ovat aika laajasti edustettuna tuolla TNS Metrixin listalla: http://www.gallupweb.com/tnsmetrix/ .
Eli siis se toinen pallukka sisältöpuolella
Tero, tuo ensimmäinen pointtisi on toisin sanoin ilmaistuna sama kuin Tuijan "Työroolitus ei tunne verkkokeskustelijan roolia repotterin työssä".
Mainostulopointsin ymmärsin niin, että nettimainonnan kasvu suuntautuu muualle kuin perinteisiin medioihin. TNS Metrixin top 20:stä noin puolet saiteista (vähän laskutavasta riippuen) on perinteisen median ulkopuolelta tulevia kokonaisuuksia. Perinteisten kustantajien näkökulmasta tämä tarkoittaisi valtavaa menetystä potentiaalisissa mainostuloissa koko alalla.
Media ei ole bloggaaja
Tuijan ansiokas kirjoitus sivuuttaa sen seikan, että blogi on henkilökohtaisen viestinnän väline ja bloggaaja lähettää signaalinsa maailmankaikkeuteen aivan eri tavalla ja lähtökohdista kuin megakorporaatio x:n viestintäosasto tai mediatalo y:n tietty toimitusosasto. Ongelma on siinä, että media haluaa valjastaa blogit osaksi ansaintalogiikkaansa ja samalla ohjailla yhteiskunnallista keskustelua linjansa mukaisesti, mutta se ei mielestäni ole blogien perusajatus lainkaan.
Blogien perusajatus?
Blogien perusajatus? Kuulostaa, että blog-puristin hiekkalaatikolle on tullut vääriä ihmisiä. Ei internetin perusajatus ollut, että tänne kaikki tavikset tulevat avautumaan henkilökohtaisista asioistaan. Hus pois kaikki vaan!
Tuijan kirjoitus oli kyllä ytimekästä asiaa.
Ei mikään sisältöpuolen toinen pallukka
Kari: "Tero, tuo ensimmäinen pointtisi on toisin sanoin ilmaistuna sama kuin Tuijan "Työroolitus ei tunne verkkokeskustelijan roolia repotterin työssä"."
Nimenomaan pointtini oli, että johtamisen ja työkulttuurin haasteet eivät ole mikään sisällön kehittämisen osa-alueen toinen pallukka, vaan aivan keskeinen, päätason haaste, hidaste ja ongelma.
Tuija nosti päätasoiksi sisällön ja tekniikan. Minä nostaisin kolmanneksi johtamisen ja työkulttuurin.
Riitta: Joukkoviestimen blogin tavoite voi olla aivan samantapainen kuin yksityisen blogin. Tietysti rajoittavia ja muita vaikuttavia tekijöitä on.
Eikä blogi ole välttämättä henkilökohtainen. Hyviä yritysblogejakin on.
Akselille: Minusta tuo
Akselille: Minusta tuo "blog-puristiksi" leimaaminen ja hiekkalaatikon esiin kaivelu osoittivat keskustelustrategiana juuri sitä tavisten avautumista, johon internet ei mielestäsi ole tarkoitettu. Opettele keskustelmaan asioista lätkimättä heti tyhmästi leimoja keskustelijoihin.
kokeilu kolmella päätasolla + lisäpointit lisätty
Kiitos kaikille keskusteluun osallistujille hyvistä kommenteista.
Lisättynä Karilta kaksi pointtia. Miltäs näyttäisi, jos pallukat jaottelisi Matin ja Teron mallilla tällä viisiin:
Sisältötekijöitä: tekemisen kulttuuri
Johtaminen / työkulttuuri: Työroolitus ei tunne verkkokeskustelijan roolia toimittajan työnkuvassa
Teknologiatekijöitä
On hieman makuasia, miten sisällön / tekemisen ja johtamisen / työkulttuurin asioita jaottelee. Asiat pallukoiden takana kai silti ovat tunnistettavia itse kullekin alaa tuntevalle, tulkitsenko oikein?
pyydettyä palautetta: paikallislehtiammattilaisen näkökulma
Pyysin palautetta meilitse arvostamaltani suomalaista mediamaailmaa hyvin tuntevalta pitkän linjan journalistilta. Hän antoi luvan julkaista palautteensa olennaiset kohdat tässä blogissa. Näin hän kirjoitti:
" Ensin pieni yksityiskohta ja sitten isompi asia.
Se pieni yksityiskohta oli pikku-uutinen muutama päivä sitten liittyen jos oikein muistan DNA-operattorin tarjoukseen, jossa omaa kännykkälaskuaan sai pienennettyä, jos sai omaan puhelimeensa paljon soittoja muista liittymistä. Mitä tästä seurasi - no se, että muutama alaikäinen tyttö lähetteli numeroaan erilaisille seksipalstoille ja ryhtyi ottamaan innolla vastaan keski-ikäisten äijien huohotuspuheluja. DNA lopetti tarjouksensa, kun lapsiasiamies älysi tarttua asiaan.
Eikö saman tyyppinen riski liity tähän "rahan tekemiseen omalla henkilökohtaisella julkaisemisella".
Mutta sitten isompi asia:
Sinä ja keskustelijat joko olette tai annatte sen vaikutelman, että olette urbaaneja sinkkuja. Näen perinteisen median vahvuuden edelleenkin liittyvän ennen kaikkea yhteisön rakentumiseen ja siinä avainyksikkö on pikemminkin perhe. Ilman perhettä voi aika pitkälle elää omassa maailmassa, jossa tarpeellinen yhteisö löytyy netistä, mutta perhe pakottaa kommunikaatiokykyyn myös maantieteellisesti lähellä olevien toisten perheiden kanssa. Ja tämä edellyttää jonkin asteista yhteistä näkemystä maailmasta, myös lähiympäristöstä ja tämän luo juuri perinteinen paikallinen media.
Tässä asiassa perinteisen median kannalta jopa haasteellisempaa kuin netin kilpailu on kiihtyvä muuttoliike - ei siis vain maalta kasvukeskuksiin, vaan tiheämpi muuttamisen tarve ylipäätään. Toisaalta jos esimerkiksi näköislehdet jostain paikkansa löytävät, niin tästä. Kun pikkukaupunkilainen perhe
muuttaa vuodeksi Kiinaan asentelemaan hitsausrobotteja, jo yhteyden säilyttäminen ei vain kotiseutuun ylipäätään vaan myös esimerkiksi edelliseen sukupolveen on helpompaa, jos asioita voi seurata näköislehden kautta. Eikä kyse ole niinkään uutisista vaan esimerkiksi asioista, jotka lehdestä löytyvät pikkuilmoituksista - kuolleet, syntyneet, juhlivat, pakkohuutokaupattavat jne.
Minulle on mahdoton ajatus ymmärtää perinteisen median kannalta uhaksi mitään uutisten teknistä jakelutapaa (netti, känny, e-paperi jne), joka perustuisi niiden uutisten tilaamiseen, jotka tilaajaa kiinnostavat. Sellaisille on varmasti tarvetta, mutta maakuntalehdessä on tärkeämpää se, miten se maailman tapahtumat jäsentää ja arvottaa kuin se, miten yksittäisen lehden yksittäiset jutut juuri minua sattuvat kunakin päivänä kiinnostamaan.
En osaisi kuvitella, että tarvettani nähdä aamun Aamulehti voisi koskaan poistaa mikään väline, joka tarjoaisi minulle lehden jalkapalloa käsittelevät jutut, vaikka monenakin päivänä ne ovat ainoita, jotka otsikkoa pidemmälle luen.
Paikallismediaa ei siis myöskään voi korvata hakukone, joka löytää paikalliset parturit. Totta kai osa paikallisestakin mainonnasta siirtyy osin tai kokonaan nettiin, mutta ei kaikki. Tämä ei kuitenkaan ole asia, jonka kanssa perinteiset välineet, esimerkiksi sanoma ja paikallislehdet eivät pärjäisi, koska aika iso osa mainonnasta puree kuitenkin jatkossakin paremmin sanomalehden muuhun sisältöön käärittynä.
Sitten vielä yksi ehdotus siihen, miksi toimittajat aristelevat itsensä panemista peliin netissä. Kyse on toisaalta siitä, että ainakin suomalainen toimittajakunta on aika (yli)herkkää negativiselle palautteelle - tähän mielestäni ilmiselvään tosiasiaan olen miettinyt monenkinlaisia selityksiä, mutta en ryhdy nyt purkamaan niitä vaan otan esiin asian kääntöpuolen. Netti nimittäin näyttää myös olevan väline, joka syystä tai toisesta suosii negatiivisuutta. Varmaan omaa pahaa mieltä, jonka syy saattaa liittyä aivan muihin asioihin kuin siihen, mihin otetaan kantaa, on helpompi purkaa koneen ja verkon kautta kuin vaikkapa puhelimessa tai kasvokkain. "
Taitaa tulla pitkä vastaus...
"perhe pakottaa kommunikaatiokykyyn myös maantieteellisesti lähellä olevien toisten perheiden kanssa. Ja tämä edellyttää jonkin asteista yhteistä näkemystä maailmasta, myös lähiympäristöstä ja tämän luo juuri perinteinen paikallinen media"
Tästä päättelyketjusta voi halutessaan löytää aukkoja, mutta oletetaan, että alkuosa (yhteinen näkemys -> kommunikointi) on totta. Jos on, niin väittäisin että juuri tällaisessa toiminnassa perinteinen paikallinen media ei oikein vörki. Voisi jopa väittää, että hyperpaikallinen blogi voisi toimia siinä paremmin. Ja että paikallinen media hyötyisi uudenlaisesta mediatekniikasta.
"Netti nimittäin näyttää myös olevan väline, joka syystä tai toisesta suosii negatiivisuutta. Varmaan omaa pahaa mieltä, jonka syy saattaa liittyä aivan muihin asioihin kuin siihen, mihin otetaan kantaa, on helpompi purkaa koneen ja verkon kautta kuin vaikkapa puhelimessa tai kasvokkain"
Tämä on kyllä totta. Kummallisen totta.
Sukupolvikuilu?
Ehkä kyse on enemmänkin sukupolvi/tottumuskuilusta kuin perhe-elämän olemassaolosta: ainakin lähiympäristön perheitä katsoessa näyttää siltä, että verkon suhteellinen osuus vapaa-ajan toiminnoista jopa kasvaa, kun lapset syövät fyysisen sosiaalisen elämän. Mutta nämä ovatkin ihmisiä, joille netti on ollut luonnollinen osa elämää noin opiskeluaikojen alusta.
Sen sijaan niillä, jotka eivät oppineet käyttämään nettiä ennen perhe-elämän alkua, tuskin on halua ja energiaa oppia käyttämäänkään sitä perhe-elämän pyörteissä. On helpompaa ja varmasti monin tavoin järkevämpääkin pysytellä tutussa ja turvatussa - se ainakin toimii.
Paineen alla ihminen takertuu totuttuihin toimintatapoihinsa, eikä halua oppia uutta. Siksi firmoissa on niin vaikea päästä eroon sähköpostista ja powerpointista pääasiallisena kommunikaatiovälineenä - deadlinen lähestyessä ei opetella blogin kirjoittamista.
perhe vs. media verkossa - julkisia yksityisyyksiä?
Kari, Janne, hyperpaikallisuudesta ja verkosta ja mediasta tulee mieleen Forum Virium helsinki - hankkeena läpi viety kokeilu, jossa kolmessa helsinkiläisessä päiväkodissa päiväkodin tädit kuvasivat kamerakännyköillä videota lapsukaisista päivän puuhissaan. Pauliina Smedsin mukaan kokeilu sai mukana olleilta perheiltä huippuhyvää palautetta: koettiin tosi mukavana, että vanhemmat pääsivät Kuvaboxin tunnuksillaan katselemaan päiväkotiotoksia ja saivat näin ihan uuden ulottuvuuden lastensa todellisuuteen. Kuvia katseltiin illalla kotona koko perheen voimin.
Medialla ei tässä ollut tosin sen suurempaa roolia kuin että se tarjosi verkkopalvelussaan alustan tämänkaltaiselle yksityiselle tekemiselle ja olemiselle.
Mutta jotenkin voisin kuvitella, että vastaavaa, tosiaan hyper-paikallista, yhteisöllisyyttä voisi tehdä yhdessä julkisenakin mediapalveluna paikallislehden avulla.
Mitä tulee kuolinilmoituksiin - mikä olisi siistimpää kuin voida laittaa paikallismedian kuolinilmoitusfeediin koulukiusaajansa sukunimi - olisi sitten ensimmäisenä saamassa tiedon siitä, että se tihulainen on viimein heittänyt henkensä.
Hih. Kuten tämän kirjoittaja totesi, konteksti on tärkeä, on hyvä, että on joku arvostettu ja luotettu taho, joka järjestää paikallisen tiedon kätevästi saataville. Siinä on ehdottomasti paikallismedian markkinarako.
Paikallisia verkkosovellutuksiakin tästä maailmasta löytyy jo, mieleen tulevat esim. Nopola News tai Vaasalaisia.info. Kummassakaan ei tosin tosiaan ole taidettu vielä hoksata kuolinilmoituksien suosiota.
Negatiivisuudesta
"Netti nimittäin näyttää myös olevan väline, joka syystä tai toisesta suosii negatiivisuutta. Varmaan omaa pahaa mieltä, jonka syy saattaa liittyä aivan muihin asioihin kuin siihen, mihin otetaan kantaa, on helpompi purkaa koneen ja verkon kautta kuin vaikkapa puhelimessa tai kasvokkain"
Tämä ajatus herätti minut, oman blogimerkinnänkin arvoisesti.
Tässä on paljon totta, mutta minun mielestäni ajatus sisältää myös paljon pelkoa, joka johtuu siitä, ettei netti ole ympäristönä tuttu.
On totta, että netin maailma on täynnä anonyymejä kommentteja, joissa puukotetaan selkään ja lujaa. Nimettömänä on kiva hutkia.
Negatiivisuus saattaa lamaannuttaa netissä varsinkin niitä, jotka olettavat jokaisen keskustelupalstan kommentin ja blogimerkinnän olevan yhtälailla merkittäviä. Tällainen ajattelu olettaa netin toimivan osin perinteisen median tavoin.
Matti on tiivistänyt erinomaisesti sen toimintatavan, jonka ymmärtäminen vaatii paljon surfailua ja ajanviettoa netissä:
"Perinteinen media ensin analysoi, suodattaa, tarkistaa, editoi ja vasta tämän toimitusprosessin jälkeen julkaisee merkityksellisenä pitämänsä tiedon. Sen sijaan internet toimii yhteisöllisenä verkostona, joka ensin julkaisee tietoja nopeasti, hyvin lyhyesti, epätäydellisesti ja tarkistamattomasti. Verkossa on myös huhuja, kommentteja, mielipiteitä, tiedonjyviä ja mitä vain. Vasta julkaisun jälkeen tätä tietomassaa aletaan koko yhteisön voimin analysoida, suodattaa, tarkistaa, editoida ja arvottaa."
Kollektiivinen toiminta arvottaa ja nostaa toiset kommentit toisia tärkeimmiksi, joten jokaiseen kielteisyyteen ei kannata tarttua. Tämä helpottaa kielteisten kommenttien suossa rämpivää aivan merkittävästi.
Toisaalta on hieman surullista, että kielteisten kommenttien tulva upottaa helposti alleen netin myönteisen yhteisöllisyyden. Netti on täynnä ystävän auttamista, myönteisiä kommentteja ja kollektiivista ongelmanratkaisua, mutta tätä on välillä vaikea huomata.
Itse olen ajatellut tämän myönteisten asioiden näkymättömyyden syyksi sitä, että myönteinen toinen toistensa auttaminen on ennen kaikkea piiloutunut blogosfäärin ja keskustelupalstojen rakenteisiin.
Kyse on Raaputa sinä minun selkääni, niin minä raaputan sinun selkääsi -mediasta. Jatkuvasta auttamisesta ja yhteistyöstä. Minusta tällaisen yhteisöllisen toiminnan perusvire on niin myönteinen, että haluaisin ihmisten ymmärtävän tätä puolta nettielämästä hieman paremmin.
Tiedän tämän ajatuksen olevan totaalisen naiivi, mutta esitän sen silti: Minusta jokainen kielteinenkin kommentti sisältää arvokkaan myönteisen ytimen. Myös kritiikki on tässä ympäristössä esitetty siksi, että sen kirjoittaja on ajatellut siitä olevan jollekin toiselle hyötyä.
Me päätämme sen jälkeen yhdessä, onko tällä(kään) ajatuksella mitään arvoa.
Onko valtamedia sittenkään niin eksyksissä?
Vähän kyseenalaistaisin tuota valtamedian ja blogosfäärin suhdetta. Minusta blogeista on kuitenkin otettu aika paljon ideaa perinteisen median kylkeen.
Maan suurin aikakauslehti rakensi koko saittinsa aika lailla blogeista otetun konseptin varaan.
Maan suurin sanomalehti bloggaa yli kymmenen kirjoittajan voimin ja avaa aivan uudella tavalla lehdentekoon liittyviä käytännöllisiä ja eettisiä pulmia.
YLE bloggaa ja tarjoaa alustaa, samoin MTV3.
Kysymys kuuluu loppujen lopuksi, mitä vielä pitäisi/voisi tehdä?
Ei valtamedia kokonaisuudessaan ole hukassa
No, ei minustakaan pitäisi yleistäen sanoa, että valtamedia on täysin hukassa. Kuten aina, osa on, osa ei ja osa on siinä välimaastossa. Hesari on hyvä esimerkki siitä, että askelia on otettu.
Kaikki eivät ole ottaneet näitäkään askeleita, eivätkä välttämättä ihan heti otakaan. Blogien yms. investointien hyödyt talolle pitäisi pystyä esittämään selkeästi, ei tasolla "tämä olisi siistiä, kaikki tekee näin, näin on pakko tehdä". Jos tuottoa ei ole osoitettavissa, päinvastoin ainostaan osoitukset menoista (resurssit), niin sitä ei monien mielestä kannata yksinkertaisesti tehdä.
Oma osansa voi myös olla epäilys kulttuuria kohtaan; eivät suomalaiset ole samalla tavalla keskustelukansaa kuten vaikka jenkit. Vaikka blogit siellä toimisivat median apuvälinen, niin ei meillä...
Itseäni viehättää ajatus siitä, että lukijoita tai blogien pitäjiä saataisiin vieläkin enemmän vuorovaikutukseen lehtien kanssa; artikkelin työstö ei lopu siihen kuin se julkaistaan, vaan sen jälkeen sen arvo kasvaa edelleen lukijoiden kommenttien ja tarkennusten avulla. Verkostojournalismia, vai miten se mediablogissa jossain vaiheessa ilmaistiin.
Eikä tätä asiaa mielestäni kannatakaab ajatella vain blogi-kysymyksenä eli siis onko medialla x blogi vai ei. Blogit ovat vain yksi osa kokonaisuutta, mielestäni kysymys on kuitenkin ennen kaikkea lehden ja lukijoiden vuorovaikutuksesta.
Luontevampaan verkkoläsnäoloon
Petteri, Eero ehtikin vastata, mitä itse olin aikeissa: juuri blogimuoto ei tosiaankaan ole mikään pakkopulla, vaan olennaista on, että valtamediassa työskentelevät toimittajat alkaisivat hankkia verkkokirjoitustaitoja ja tunnustella oman verkkoidentiteetin luomista, ymmärtääkseen uusia viestintäkulttuurieja, joissa osa yleisöistä jo elää.
Verkkoidentiteetin luominen voi alkaa siitä, että rekisteröityy muutamaan palveluun ja alkaa tutkia, millaisia yhteisöllisyyden muotoja on olemassa.
Muotoilin tämänpäiväisen Kuopion esitykseni otsikoksi "Uhkaako kansalaismedia journalismia". Kansalaismedia on paljon laajempi käsite kuin kansalaisjournalismi, joka on tavoitteellista tiedonvälitystä ja kenties vaikuttamiseen pyrkimistä.
Kansalaismediaa on laaja skaala mitä hyvänsä julkaistua, "triviaalivideoista" ja muuten vaan julkaistuista valokuvanäpäyksistä huikeisiin paljon vaivaa vaatineisiin taidonnäytteisiin. Se, että valtamedia verkostoituu kansalaismedian kanssa, alkaa siitä, että ymmärtää sen tekijöiden motiiveja ja pystyy kommunikoimaan verkossa mediaa julkaisevien kanssa muullakin tasolla kuin "lähetä meille hauskat kotivideosi".
Olisihan se huikeaa, jos muutaman vuoden sisällä suomalaisen mediakentän verkostoitunut journalismi olisi sitä luokkaa, että paikallismediat ja maakuntien valtamediat seuraisivat säännöllisesti oman paikkakunnan verkkoaktiiveja tasaveroisina keskustelun osapuolina ja linkittäminen toisten juttuihin olisi päivittäistä ja molemminsuuntaista.
Kirjoita uusi kommentti